Kyösti Piippo
SYSMÄ
Sysmäläinen Ulla Virkkunen on ollut jo vuosia eläkkellä opettajan toimestaan, mutta päivät täyttyvät erilaisista toimista. Hän muistelee lämmöllä työtään Sysmän sivukylän koulujen kiertävänä englannin kielen opettajana, vaikka sitä leimasi alituinen kiire.
Ulla Virkkunen, ensin tässä puhutaan aina juurista ja sidonnaisuuksista Sysmään?
–Olen syntynyt Helsingissä ja viettänyt lapsuuteni ja nuoruuteni Munkkiniemessä. Se oli ennen viehättävä paikka, paljon luontoa. Nykyään minun seikkailukallio on jäänyt aikoja sitten rakennusten alle.
–Tulin mieheni ja kahden pienen lapsen kanssa Sysmään vuonna 1963. Kyllä meillä oli sidos Sysmään, sillä mieheni isoisä oli ostanut Suopellosta huvilapalstan. Nykyään siitä on jäljellä pieni saari ja pieni mökki – rakas paikka kaikenkaikkiaan.
–Jäin yksin vuonna 1971, lapset olivat siinä vaiheessa hiukan yli 10-vuotiaita.
Kerrataan vielä opiskelujasi ja työpaikkojasi?
–Olen valmistunut fil. kandidaatiksi pääaineina englannin ja ruotsin kielet. Meni muutamia vuosia, ennenkuin sain Sysmässä englannin opettajan paikan – silloin kielen opiskelu aloitettiin kansakouluissa ja myöhemmin peruskoulussa. Kiersin siis paljon Sysmän kyläkouluja. Tykkäsin työstä – se oli hauskaa, mutta kun aina oli niin kiire.
Miten sinulla syntyi yhteys kirkkoon ja seurakuntaan?
–Tulin uskoon elämäni alkupuolella aika monta kertaa, välillä usko hiipui ja välillä taas voimistui. Vuonna 1975 osallistuin NNKY:n pohjoismaiden leirille ja siellä totesin taas viihtyväni uskovien seurassa erittäin hyvin. Näissä uskonasioissa pitää olla kärsivällinen, vähän niikuin pienen lapsen kanssa. Eräs pappi sanoikin osuvasti, että olemme kuin siivilä, siihen pitää kaataa uskoa koko ajan. Vaikka perusta on selkeä, niin opettelemista riittää koko elämän ajaksi.
Millaisia tehtäviä sinulla on tätä nykyä seurakunnassa?
–Lähetystyö on ollut minulle rakasta. Minulla ei ole siinä enää mitään virallista tehtävää, vaan toimin touhuana vain mukana. Meillä on seurakunnassa muun muassa Nuotan ”Lähetyssoppi”, jonka Maija Neva aikoinaan perusti. Aluksi siellä oli kirpputoritoimintaakin, mutta nykyään kokoonnumme leppoisissa merkeissä. Juomme kahvit, keskustelemme ja lopuksi pidämme hartaushetken. Sopessa käy 12 – 24 ikäihmistä – se on monille erittäin tärkeä kokoontumispaikka. Vapaaehtoiset osallistumismaksut menevät ulkomaisiin lähetyskohteisiin. Lähetystyössä on tietysti tärkeintä hengellinen apu, mutta sitä ei oteta vastaan, ennenkuin asianomaisia autetaan käytännön elämän ongelmissa.
–Toinen tärkeä tapaamismuoto on Sanansaattajien Hanna -piiri, joka tosin on hyvin pieni. Tuemme naisille suunnattuja radio-ohjelmia, jotka opastavat sekä käytännöllisissä että hengellisissä asioissa.
–Lähdin itse lähetystyöhön sekä palvelun- että seikkailunhalusta. Lähetysyhdistys Kylväjään tutustuin , kun eräs ystäväni lähti sen kautta Bangladeshiin. Japanissa suomalainen koulu haki opettajaa, hain paikkaa ja kauhukseni minut valittiin. Se oli vaikeaa ja antoisaa aikaa.
–Olin siellä kahteen otteeseen: ensin kolmen vuoden ja sitten vuoden jakson. Olin Sysmän kunnan virasta virkavapaalla ja Saarikivi patistii toisen jakson aikana minut takaisin Sysmään, opettajapula vaivasi silloin koulussa. Myös ensimmäiset lapsenlapset kaipasivat Ulla-mummoa.
Japanin reissu oli varmaan elämäsi mielenkiintoisimpia tapahtumia?
–Tottahan toki se oli sitä. Toisaalta huomaan nyt eläväni erittäin mielenkiintoista vaihetta elämässäni – se on tämä vanhuus. Ei tarvitse herätä kellojen mukaan ja voi puuhata ihan omia juttuja – tietysti sillä ehdolla, että terveyttä riittää.
–Lapsenlapsenlapsikin tuo oman mukavan lisän vanhuuteen.
Millaisia ajatuksia pääsiäisestä?
–Paasto ei koskaan onnistu minulta mallikkaasti, mutta jonkinmoista suklaa- ja telkkasarjapaastoa olen yrittänyt. Tärkeintä on pyrkiä lähemmäksi Jumalaa ja Jeesusta. Kyllä uskonasiat nousevat pääsiäisenä normaaliarkea enemmän pintaan ja kiirastorstain ilta kirkossa on aina vaikuttava. Mustiin puettu kirkko hiljentää ja taas pääsiäispäivänä riemu täyttää sydämen.