Vuokon Amerikan Täti

Anna Onali-Ovaska
HARTOLA

Kirjoittaminen kuuluu hartolalaisen Vuokko Nurmisen elämään saumattomasti. Kirjoittamalla hän on saanut ratkaistua monta ongelmatilannetta. Eikä siinä vielä kaikki: nykyisen puolisonsakin hän löysi kirjeellä.
Kirjoittamisen avulla purkautuvat monenlaiset tunteet. ”En lyö nyrkkiä pöytään, sen korvaa kynäystävä parhain”, Nurminen sanoo.

Olet kotoisin Lepsalasta ja puhut Hartolan murretta. Vanhoja murteita kuulee nykyään aika harvoin ja niiden säilymisestä ollaan huolissaan. Miten murre siirtyi sinun puhe- ja kirjoituskieleesi?
-Äidiltä ja isovanhemmilta. Hartolassahan viännetään ja kiännetään, se kuuluu asiaan. Murre tulee minulle kirjoittaessakin ihan itsestään. Jotkut yksittäiset sanat tosin tuppaavat unohtumaan, kuten vaikka erävilla, jonka kuulin vähän aikaa sitten sukulaiseltani. Kun joku lähtee erävillassa, se tarkoittaa että hän lähtee kiireissään ja tohkeissaan.
-Minä olen konu. Se tarkoittaa persoonallista, köpsä sen sijaan on yksinkertainen.

Osallistuit Olkkarin kirjoituskilpailuun tekstillä Amerikan täti, joka julkaistaan tässä lehdessä Lähilehden lukijoiden iloksi. Onko kirjoitus totta vai mielikuvitusta?
-Mielikuvitusta! Minun on hirveän helppo mennä tarinoihin mukaan. Näin silmissäni valtavan lihavan tädin. Kirjoitan yleensä mielikuvitusjuttuja, mutta niissä voi olla pieni totuuden siemen mukana. Tykkään kirjoittaa positiivisia ja iloisia tarinoita. Olen kokenut elämässäni niin paljon kaikenlaista, että haluan kirjoittaa iloisista asioista. Onneksi Taivaan Isä on antanut minulle optimistisen luonteen, se on pelastanut minut paljolta ja auttanut yli vastoinkäymisistä.

Positiivisuus on sinulle tärkeä juttu?
-Kyllä. Ennen ei tuettu lapsia samalla tavalla kuin nykyään. Sanottiin, että ”ei se kannata, ei siitä mitiä tuu”. Mutta sehän on ihan väärin. Aina kannattaa yrittää. Sitä olen sanonut lapsillekin. Minulla on kolme lasta, joista yksi on kasvattitytär. Olen ollut pehmeä kasvattaja, enkä puutu ratkaisuihin joita lapset ovat aikuisiällä tehneet.

Millaisia muistoja sinulla on joulusta?
-Kun olin pieni tyttö, olin mukana sianteurastuksessa. Tapettu sika makasi laverilla ja siitä laskettiin veret. Minun tehtäväni oli vispata verta, ettei se hyydy. Olinkohan koulussakaan vielä. Ajattele, miltä sellainen tuntuu lapsesta.
-Nykyään elämä on niin erilaista. Ihmiset hössöttävät ja päivittelevät, mitä kaikkea pitäisi tehdä ennen joulua. Ihan kuin ei olisi elämää joulun jälkeen.

Työikäisenä lypsit lehmiä ja toimit perhepäivähoitajana. Millaista työ oli?
-Minähän tykkään eläimistä ja lapsista yli kaiken. Sotilasvarikon perustaminen Hartolaan vaikutti elämääni paljon. Kylälle muutti ihmisiä, joiden lapset tarvitsivat hoitopaikan. Mutta olihan se työ välillä rankkaa. Kun olin perhepäivähoitaja, meillä ei ollut talossa suihkua eikä sisävessaa. Olin eriarvoisessa asemassa verrattuna kirkonkylän perhepäivähoitajiin.

Miten eläkepäivät sujuvat?
-Kirjoitan yleensä joka aamu päiväkirjaa. Asun puolisoni kanssa, 16. joulukuuta tuli 20 vuotta siitä kun menimme kihloihin. Tapasimme aikoinaan kirjekerhon kautta, se oli vähän kuin nykyajan nettitreffit. Meillä on beagle-koira nimeltä Öky. Kuulun Eläkeliittoon ja Reumayhdistykseen. Aiemmin lauloin myös kirkkokuorossa, mutta nykyään polvet eivät enää kestä pitkää seisomista.
-Kirjoittaminen tuo iloa elämään. Kyllä ne nauroivat Eläkeliiton puurojuhlassa, kun luin ääneen kirjoittamani tarinan.

Amerikan täti

Vuokko Nurminen
HARTOLA

Meikä Maijalla on yksi kaukanen sukulaenen, onneksi kaukana toesella puolella muapallova. Kyseessä on nimittäin Kalle-enoni leski Elisabet-Gunilla. Kalle oll` sen viijes aviomies. Lisbetti on aika värikäs ja vahvatahtonen nae-
nen, ja vielä isokokonen. Loppuvuojesta se tulee tunteelliseks ja rupee muistelemaa yhteisiä vuosia Kallen kanssa. Sitte tulee kortti jouluruuhkassa uatonuattona. ”Helou saavun taas”.

Tuskan hiki alakua nousta niskaa, ku hyvin muistan viime joulun. Ukkokullalle tulee kiire kiillotella vieheitää ja kehtua sanova, että ”Ooha minä puhunu siitä kalareissusta Jussin kanssa, mutta kunet sinä koskua kuutele.” Karkuu lähtee ukko niinä aekoina. Aloen hosuva piä märkänä vierasta varten.

Lisbetillä oll` kolme aika isova matkalaukkuva, kun vyöryi meijän ovesta sisään. Mahtu sentään poikittai. Mutta arvatkuas mitä tull` perässä.
Kahvipavun värinen poeka ja narun piässä semmonen matala pyöreä, melekee valakonen koera, jolla oll`suuri suu yhtä ”runsaessa” lihoissa ku emäntäsä.
Anna mun kaikki kestiä, mulla tarvis olla niille saan neliön huone, mutta mistäs sitä köyhälle eläkelläeselle semmosia.

Täti ku vua napsautti sormijaa nii se poeka tull`, hyvin nöyränä kuulemaa mitä Gunilla oll` keksiny vaatia. Koeran nimi oll` Lulu ja pojan nimi Kiril. Poika osas suomeja: ”kitos kitos  ja nami nami”,
Olin tehnyt torttuja kaupan taikinasta, tähtimallisia, ku ne on mielestäni nätimpiä. Luumuhillova keskelle. Se Kiril kahto vähän epäellen sitä ruskeata sosetta tortun keskellä ja salua sujautti sen pöyvän alle Lulun isoo suuhun. Arvuatte, että koeran maha män sekasi ja mulle tull` ”mukavata” siivoomista. Gunilla tykkäs minun sapuskoesta ja kinkkuki häipy kahessa päevässä.

Lisbetillä oll` Kalle-vaenaan antama sormus sormessa ja se nimetön alako turpoomaan juurpuolelta siniseks ja toenen puoll` punanen. Pakotus alako paheta.
Soitin taksin ja käskin viemää sinne missä on päivystys. Sieltähä se Gunilla tull` sahattu sormus muovipussissa.

Sitte ku vuojen vaihtuminen rupes lähestymää, uattelin kauhulla miten meijän käy Lulun kanssa, ku meijänki tuajamassa käy aeka räeske vuojen vaihtuessa. Piätin kuhtuva eläinliäkärin meille, ku täytyy tietiä eläimen paeno ettei tu liian vahvoja rauhotus-roppia.
Se pilleri-homma män aeka hyvin, ku varasin ruovaan paistia ja piilotin pillerit lihapaloehi. Ne män niiettä lopsahti Lulun suuhu.

Ratio ja TV oll` isollaa räiskeyönä. Kirill oll` kovasti ihastunu Suomen ilotulituksee.
Sähkögrillissä kuumennettii kapanossia yöllä ettei näläkä piässy yllättämää.
Tarjosin konjakkia Lisbetille ja hän innostu laulamaan vanhoja joululauluja, ku muistot tulivat mieleen liittyen Kalle-enoon.
Minusta se uuven vuojen runo on niin hieno. ”Ei paha ole kenkään ihminen, vain toinen heikompi toista”.

Loppiaisen jälekee Lisbetti rupes aattelemaa niitä Amerikan asioista, postia ja liäkärjuttuja. Halus viijä kluteenitonta leipiä Vuohelasta, mielisty sen makuun.
Täti kirjoitti mulle ”sekin” lähtiäisiksi ja olha se aeka reilun kokonen. Huokasin syvää, ku saen tupattuva ne taksiin ja pakolliset vilkutukset oll` tehty.
Sitte minä makasin koko päevän, enkä laettanu tikkuva ristii. Pijin ressilomua.
Kuinkas se kalamieski arvas soettua illalla ja kysyvä kuulumisia. Vastasin, että hyvin on männy joulun pyhät oon levänny paljon.
Vahingosta viisastuneena: jos kortti tulee ensi vuonna oon hyvin hiljaa, ettei ukko arvua lähteä karkuu.