Emma Toiskallio
SYSMÄ, HARTOLA
Suomenmaa -verkkolehdessä julkaistu artikkeli Hans Collianderin uutuuskirjasta nosti esiin ajatuksen, että maaseudulle muuttava jää helposti ulkopuoliseksi. Aihe herätti myös Hartolan puskaradiossa vilkasta keskustelua, jota lukiessani jäin pohtimaan omaa muuttajan historiaani.
Olen muuttanut elämäni aikana useita kertoja. Eräällä pienellä paikkakunnalla perustin alle parikymppisenä yrityksen. Ensimmäisten kysymysten joukossa oli:
- Kenen tyttöjä sitä ollaan?
Vastasin muuttaneeni muualta. Seuraava kysymys kuului:
- Tiedätkö, kauanko menee olla paikallinen?
Arvasin, että siihen menisi kauan. Veikkasin kahtakymmentä vuotta.
Vastaus kuului:
- Kolme sukupolvea.
Ehkei keskustelua ollut tarkoitettu pahantahtoiseksi, mutta se jäi mieleen. Sain heti alkuun ymmärtää, ettei paikallisuus riippunut siitä, mitä tekisin, vaan siitä, mistä olin tullut.
Yritystoiminnassani sillä oli merkitystä. Koska en puhunut paikallista murretta, jouduin opettelemaan sitä voidakseni tavoittaa tärkeimmän asiakasryhmäni. Vasta sen jälkeen kynnys madaltui.
Siksi olen vuosien varrella kiinnostuneena kuunnellut myös muiden muualta muuttaneiden kokemuksia. Jotkut ovat kertoneet pohtineensa jopa pois muuttamista, koska eivät ole löytäneet paikkaansa yhteisössä. Toisilla taas on täysin päinvastaisia kokemuksia.
Niin myös minulla.
Sysmään muuttaessani kukaan ei kysynyt, kenen tyttö olen. Sen sijaan minulta kysyttiin
- Kuka sinä olet?
ja pian sen jälkeen
- Ai osaat sellaista – tulisitko mukaan tähän?
Ero tuntuu suurelta.
Totta kai muuttajallakin on vastuunsa. Uuteen yhteisöön ei voi tulla odottaen kaiken muuttuvan omien tottumusten mukaiseksi. On tutustuttava ihmisiin, osallistuttava ja annettava aikaa. Mutta yhtä tärkeää on, millaisen viestin yhteisö antaa tulijalle. Nähdäänkö hänet ennen kaikkea ulkopuolisena vai mahdollisena naapurina, tekijänä, yrittäjänä, vapaaehtoisena tai ystävänä.
Sekä Sysmä että Hartola tarvitsevat uusia asukkaita, yrittäjiä ja osaajia. Siksi kysymys ei ole vain yksittäisten ihmisten tunteista, vaan myös kuntien tulevaisuudesta. Ehkä tärkein asia, jonka voimme uudelle tulijalle sanoa, ei ole kysyä, mistä hän tulee, vaan mitä hän haluaa tuoda mukanaan. Jos ihminen kokee olevansa tervetullut ja pääsee mukaan tekemään, hänestä voi tulla osa yhteisöä paljon nopeammin kuin kolmessa sukupolvessa.
Kuvassa: Kolme sukupolvea vai yksi tervetulotoivotus? Mikä edes tekee ihmisestä paikallisen?